torstai 2. lokakuuta 2008

Ateneumin taidemuseossa


1.10.08 keskiviikkona olimme illan suussa Jasminen kanssa Ateneumin taidemuseossa katsomassa seuraavia näyttelyitä:

- Perusnäyttely - Elämää suurempaa
- Hokusai & Hiroshige - Matkalla Edoon
- Mustaa ja valkoista - Japanilaisen valokuvataiteen klassikoita
-
Mika Waltari ja taiteilijaystävät

  • Ateneumin taidemuseo

  • Netin näyttelyinfossa lukee:
    "Vuonna 2008 ilmainen sisäänpääsy tarjotaan joka kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona klo 17–20. "

    Eli siis säästimme pääsylippujen hinnan. Näin ollen ostin lähtiessämme Ateneumin kirjakaupasta Jasminelle paperinuken nimeltä "Iiris vuonna 1955", jonka hinta oli peräti 10 euroa. Paperinuken oli piirtänyt Minna Anttila 2006. Tosin tämä kappale oli ollut jossain esillä ja siinä oli nurkissa teippiä ja nastan jälkiä, niin että siitä sai 10%:n alennuksen, mutta kyllä 9 euroakin on mielestäni aika paljon paperinukesta. No, meidän ei tarvinnut maksaa sisäänpääsystä, joten ostin tuon paperinuken tytölle, joka on nyt innostunut paperinukeista.

    Perusnäyttelyn nykyistä ripustusta en ollut nähnyt aikaisemmin, vaikka se on avattu yleisölle jo viime vuoden joulukuussa. Jasminen sairaus on eristänyt minutkin muusta maailmasta. Olimielenkiintoista nähdä taas monia tuttuja maalauksia uudestaan kuin myös niitä, joita en ollut nähnyt aikaisemmin kuin korkeintaan kirjoissa.



    Mika Waltarin 100-vuotismuistonäyttelyssa ei ollut muuta kiinnostavaa kuin maalaukset, jotka olivat peräisin hänen kodistaan. Harmi vain, että Jasminen jaksamisen takia emme voineet kovin kauan viipyä missään näyttelyn huoneessa, emme siis tässäkään. Esillä oli myös originaaleja Waltarin kirjoittamien kirjojen kansista sekä käsikirjoitusnäytteitä yms. Täytyy sanoa, että se osa näyttelyä oli todella surkea esitys. Täysin avutonta näytteille asettelua. Kaikki kinnostavuus oli osattu lähes pilata mahdollisimma heikolla esille laittamisella.

    Jotenkin tuntui oudolta nähdä Hokusain Suuri aalto (1830–32) luonnollisessa koossa ja aitona vedoksena. Se teki minuun samanlaisen vaikutuksen kuin aikanaan Gallen-Kallelan maalaus Lemminkäisen äiti. Kävimme Turun piirustuskoulun porukalla joskus 60-luvun lopulla Helsingissä ja Ateneumin näyttelyssä. Esillä oli pienehkö maalaus ko. aiheesta. Pienen maalauksen näkeminen aiheutti pettymyksen, olin luullut kyseisen työn olevan paljon suuremman. Se ei kuitenkaan ollut kai varsinainen työ,vaikka silloin niin luulin. Tänään näin taas kerran isokokoisen maalauksen Lemminkäisen äidistä. No, joka tapauksessa Hokusain Suuri aalto on ihan hieno työ, mutta en kuitenkaan kokenut mitään erikoista katsellessani ko. puupiirroksen vedosta edessäni, vaikka näin sen nyt ensi kerran aitona vedoksen, en kuvana jossain kirjassa. Samoin tiheään asetetut vitriinit kuvineen huonetta kiertävänä ympyränä melkein kyllästyttivät. Liika on aina liikaa. Mutta ehkä niitä ei ollut mahdollista sijoittaa seinälle ja väljemmin.

    Valokuvanäyttelyyn ei ollut aikaa kunnolla tutustua. Joukossa oli kyllä muutamia mielenkiintoisia otoksia. Täytynee mennä uudestaan toisella kertaa.

    Ei kommentteja:

    Lähetä kommentti